Syyskuun leffapäiväkirja

Tässä sitä taas oltais, kuun lopussa mikä meinaa sitä, että ois aika julkaista leffapäiväkirja. Jokseenkin huvittavaa tässä on se, että kuinka monta leffaa ehdin loppujen lopuksi katsoa siihen verrattuna, että tässä kuussa oon tehnyt eniten töitä koko elämäni aikana :D Toisaalta leffojen katsominen sohvalla löhöten onkin ollut hyvää vastapainoa pitkiin työpäiviin ja jonkin asteiseen stressiin. 

The Amityville Horror (IMD 6,0)

Halusin yhtenä viikonloppuna katsoa kauhuelokuvan ja pyysin poikaystävää valitsemaan jonkin. Hän sitten päätyi tähän vuoden 2005 versioon Amityvillestä. Muistan joskus vuosia sitten nähneeni leffan alun, mutta jättänyt kesken syystä tai toisesta. Tämä tositapahtumiin pohjautuva leffa oli kauhuleffana ihan ok, tykkään nimenomaan näistä selittämättömistä tapahtumista ja yliluonnollisista asioista, ne on musta paljon pelottavampia kuin moottorisahan kanssa perässä juoksevat naamarimiehet. Joku tässä kuitenkin hieman tökki (villi veikkaus kääntyy tuonne pääosaa esittäneen Reynoldsin suuntaan...) ja vaikka tarina eteni jokseenkin vakuuttavasti ja hyvällä temmolla, niin kuitenkin pari kertaa Hohdon nähneenä tämä jää siitä kauas, hieman samanlaisia kuvioita kun molemmissa leffoissa on. Joka tapauksessa ei suinkaan huonoin katsomani kauhuleffa.

Red Lights (IMDb 6,2)

Psykologi ja fyysikko tutkivat paranormaaleja ilmiöitä päästääkseen todistamaan ne vääriksi. Samaan aikaan useita vuosia hiljaiseloa ja valokeiloista poissa pysynyt meedio tekee näyttävän paluun, mikä ei fyysikko Tom Buckleyn mielestä voi olla sattumaa ja vaatii päästä tutkimaan De Niron esittämän meedion kykyjä. Sen enempää leffan juonesta tai kulusta on vaikea kertoa paljastamatta jotakin jokseenkin olennaista. Mikään ei ole sitä miltä näyttää ja on jokseenkin epäselvää, kuka juoksuttaa ja ketä. Ihan Nolanin The Prestigen tasolle tämä ei yllä, mutta jos tykkää vastaanvanlaisista elokuvista, suosittelen vilkaisemaan tämän sillä itse kyllä tykkäsin ja leffan hieman yllättävä sanoma siitä, että pitää oppia elämään itsensä kanssa ja hyväksyä kaikki puolet itsessään, on totuudenmukainen muistutus jokaiselle.

A Girl Like Her (IMDb 7,1)

Dokumenttimaisesti luotu fiktiivinen tarina kiusatusta ja kiusaajasta on mukavan erilainen teini-ikäisistä kertova elokuva. Koko leffan mukana kulkee tavallaan kahden ihmisen versiot tapahtuneesta, vaikka tarina keskittyykin hieman enemmän kiusaajan näkökulmaan. Vaikka dokumenttimainen kerronta ja kameratyöskentely ajoittain hämmentää ja jopa ärsyttää, ei musta olisi loppujen lopuksi hassumpi ajatus, että useampi elokuva kuvattaisiin tällä periaatteella. Varsinkin tämmöiset, joissa on oikeasti vakava ja monia koskettava aihe. Itse en ole koskaan kokenut olevani kiusattu tai kiusaaja, vaikka erityisesti ala-asteaikoina omasta ikäluokasta ei tuntunut kavereita löytyvän, joten en osaa varsinaisesti samaistua kummankaan näkökulmaan. Musta on kuitenkin hienoa, että kiusaajasta ei tässä ole tehty mitään hirviötä, vaan täysin inhimillinen teini. En tiedä, miten tällainen istuu itseäni kymmenen vuotta nuoremman nykynuoren mielenmaisemaan, mutta en usko että olisi pahitteeksi näyttää tätä vaikkapa kiusaamista käsittelevillä teemaviikoilla tms. kouluissa. Ei mikään masterpiece, mutta sen verran omanlaisensa, ajatuksia herättävä ja tunteikaskin, että ei katsomisesta haittaa ole!

She's All That (IMDb 5,8)

Tiiättekö kun on näitä teinikomedioita (komedia melko kyseenalaisena sanan jatkeena), joissa on suosittu poika ja epäsuosittu tyttö ja tuhkimotarina saa alkunsa? No tää on juurikin yksi niistä. Ja vielä huono sellainen. Oikeastaan niin huono, että vähän ihmettelen, miten sain edes katsottua tämän loppuun. High school -maailmaan sijoittuvia leffoja mahtuu 20 tusinaan, mutta oikeasti hyviä tai katsomisen arvoisia niistä on ehkä nippanappa viisi prosenttia. Tämä ei millään tasolla yllä siihen ryhmään, edes etäisesti. Surkeaa, ja vielä kerran surkeaa. Lyttäsinköhän tämän leffan jo tarpeeksi? Veikkaan, että en, sillä tää on vielä kaiken lisäksi sellainen, että ei tätä muista edes katsoneensa ja vaarana on, että joskus samanlaisena heikkona hetkenä (eli liikaa univelkaa, haluttomuus syventyä mihinkään liian syvästi sekä halu katsoa jotain hömppää) tämän meinaa katsoa vahingossa uudestaan.

Englantilainen potilas (IMDb 7,4)

Näin tämän joskus vuosia sitten telkkarista, mutta päätin verestää muistia ja katsoa tämän uudelleen. Tarina liikkuu kahdessa eri maassa ja muutamassa eri ajassa, vaikka ajanjaksoilla ei suurta väliä olekaan. Tarinan keskipisteessä on pahasti palanut lentokoneonnettomuuden uhri, jota toisen maailman sodan haavoittuneiden hoitaja hoitaa ja yrittää saada selvää miehen menneisyydestä. Loppujen lopuksi leffassa ei ole kyse muusta kuin jokseenkin kliseisestä rakkaustarinasta, mutta se on upotettu tähän leffaan, tarinaan, maisemiin ja roolisuorituksiin niin hyvin, ettei sitä oikeastaan ajattele. Peräti 9 Oscaria voittanut leffa on pitkä, mutta juuri sellainen draamaelokuva, jollaisista pidän. Katsoin tämän tosin aika väsyneenä - puolet leffasta tuntui vähän liian pitkäveteiseltä, mutta loppujen lopuksi ajauduin kuitenkin pillittämään elokuvan loppupuolella oikein ruhtinaallisesti enkä ole itsekään kovin varma, miksi. Mutta joo, jo noiden oscareiden takia mun mielestä sellainen leffa, joka tietyllä tapaa kuuluu jokaisen leffafriikin katsottujen listalle. Ei loppujen lopuksi omiin lemppareihin lukeutuva pätkä, mutta lajissaan sangen mainio.

Forces Of Nature (IMDb 5,4)

Noniin ja sitten taas mennään: saanko esitellä taas yhden kehnohkon romanttisen komedian. Tässä pätkässä Ben on juuri astumassa avion auvoiseen satamaan, kun joutuukin lentokoneonnettomuuten ja sitä kautta matkanteko hääpaikalle viivästyy ja matkalle mahtuu jos jonkinmoista surkeaa sattumaa sekä mielenkiintoinen matkakumppani Sarah. Ben alkaa kysenalaistamaan avioitumisensa sekä sen, että onko tuleva vaimo sittenkään se oikea. Ajatuksen tasolla tämä voisi toimia, mutta toteutus tökkii. Ben Affleckin ja Sandra Bullockin roolihahmot ovat tosi tönkköjä ja jopa mitäänsanomattomia yrityksistä huolimatta. Juonen kulku on jokseenkin ennalta-arvattava, vaikka haluamatta spoilata mitään täytyy sanoa, että tietyllä tapaa loppu oli osattu tehdä innoittavaksi, vaikka koko hässäkästä tuli enemmänkin mieleen Guns'N'Rosesin November Rain -biisin musiikkivideo. Leffan niin sanotusta typeryydestä huolimatta sillä oli hetkensä ja sen esille tuomat kysymykset ja ajatukset siitä, että toisinaan ihmiset tulevat elämäämme yllättäen ja etukäteen ilmoittamatta ja katoavat vähän ajan päästä kokonaan, ja toiset pysyvät rinnallamme vuodesta toiseen. Ja että molemmat ihmistyypit ovat loppujen lopuksi yhtä tärkeitä.

Grease (IMDb 7,2)

Mulla on hyvin harmaa mielikuva siitä, että olisin joskus muinoin tosi nuorena nähnyt tämän pätkän, mutten mene takuuseen siitä, oliko se juuri tämä, kakkososa vai kenties kokonaan toinen leffa, jossa nyt sattuu olemaan samantapainen juoni. Joka tapauksessa päätin repäistä ja katsoa hieman vanhemman leffan, koska se on ihan kivaa vaihtelua. Mitään erikoista sanottavaa mulla ei tästä leffasta tosin juurikaan ole :D Travoltan rooli toi mieleen lähinnä Vampyyripäiväkirjojen Damonin ketä Ian Somerhalder esittää ja olettaisin hänen ammentaneen joitakin juttuja rooliinsa Dannyn roolihahmosta. Tää oli ehkä se kirkkain ajatus, joka tästä leffasta päähän jäi, hahah. Mutta joo, tietyllä tapaa klassikko ja sellainen yleissivistyksen kannalta must see -leffa, mutta siihenpä ainakin omasta mielestä ne jää.

Focus (IMDb 6,6)

Draamaa, komediaa ja rikosta yhdistelevä leffa on jokseenkin melkoinen tusinapaketti - sillä ei ole tarjota mitään lähtökohtaisesti kiinnostavaa tai erilaista. Siskoni mainitsi katsoneensa tämän leffan joskus sen ilmestymisen aikoihin ja suositteli katsomaan ja tämä on siitä asti roikkunut jonkinlaisella katsottavien listalle. Netflixissähän tämä on ollut iät ja ajat, mutta vasta nyt sain katsottua. Eikä varsinaisesti harmita, etten katsonut aiemmin koska kuten sanottua, ei mitään erikoista. Huijari-teema toki toimii aina, koska se luo mahdollisuuden kikkailla katsojan kanssa ja antaa leffaan enemmän syvyyttä ilman, että pitäisi varsinaisesti keskittyä juoneen tai henkilöhahmoihin. Will Smithin ja Margot Robbien roolipari ei musta synkannut tässä täydellä teholla ja lähtökohtaisesti jopa ihmetytti näyttelijäparin reilun parinkymmenen vuoden ikäeron takia ja vaikka Will Smith noin yleisesti tunnetaankin ikääntymättömien julkkisten kärkinimenä, niin kyllä ne vuodet alkaa pikkuhiljaa kasvoilla näkymään! Kyseinen näyttelijä ei myöskään ole koskaan onnistunut tuomaan mitään uutta ainakaan niihin rooleihinsa, joissa minä olen hänet nähnyt, ne kaikki tuntuvat noudattavan vähän samaa kaavaa, mikä taas on jokseenkin sääli nousevan tähden Robbien kannalta. Mutta joo, en tiedä kiinnostaako tämä löpinä ketään :D Ei tää paska leffa ollut, voisin sanoa aika varmaksi valinnaksi katsottavaksi esim. porukassa, jossa kaikilla on vähän omat mieltymyksensä. Ei liikaa komediaa, ei liikaa toimintaa eikä liikaa romantiikkaa, mutta yllätyskäänteitä jonkin verran.

Only Lovers Left Alive (IMDb 7,3)

Olosuhteiden pakosta jouduin katsomaan tämän leffan kahdessa osassa, mikä ehkä jokseenkin vaikuttaa suhtautumiseeni ja mielipiteisiini. Mutta kyseessä on siis hieman valtavirrasta ja muodista poikkeava synkähkö ja taiteellinen vampyyrileffa, jossa ei mässäillä vampyyrien yliluonnollisilla kyvyillä, saalistuksella ja veren juonnilla tai liioitellulla seksuaalisuudella. Omituisuudestaan huolimatta mukavaa vaihtelua ja tietyllä tapaa jopa rauhallista, uneliasta katsottavaa. Päärooleissa nähdään tummanpuhuvan komea Tom Hiddleston sekä valjuhkon näköinen Tilda Swinton. Päärooliparin ulkoisesta eroavuudesta on selkeästi haluttu tehdä mahdollisimman suuri. Itse elokuva ei sinällään jätä kylmäksi eikä kuumaksi, se on rauhallisesti etenevä eikä vauhtia nähdä oikeastaan missään vaiheessa. Mia Wasikowskan sivurooli jää hieman ihmetyttämään. Leffassa oli tummanpuhuva musiikkimaailma, josta tykkäsin paljon.

Se7en (IMDb 8,6)

Kaksi etsivää ryhtyy jahtaamaan sarjamurhaajaa, joka saa inspiraationsa seitsemästä kuolemansynnistä. Siinäpä tiivistettynä koko leffa, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Ja tässä tapauksessa yksinkertaisuus toimii. Mulla itselläni on joku outo viehätys näihin sarjamurhaajaleffoihin ja tämä on ehdottomasti parhaimmistoa. Roolityöskentely on mielestäni kohdallaan, murhaajan työ mielenkiintoista (jos näin voi edes sanoa :D) ja juoni tiivistyy sopivasti loppua kohden ja lopetus kaikessa kaameudessaan jotenkin tosi osuva. Leffan ohjanneella David Fincherillä on joukko muitakin ansioituneita leffoja, joista olen nähnyt tosi monta. Mutta palatakseni tämän leffan pariin: suosittelen ehdottomasti katsomaan jo ihan senkin takia, että se on esimerkiksi IMDb:n listauksessa 250:n parhaan elokuvan joukossa ja toisekseen kuka sanoo ikinä ei Brad Pittille? Ihan kaikista herkimmille leffa tosin ei sovi, sillä kuvaus on ajottain hyvinkin groteskia ja ällöttävää.

Eye for an Eye (IMDb 6,1)

Nuori teinityttö raiskataan ja tapetaan, mutta oikeusysteemin porsaanreikien takia syyllinen pääsee vapaaksi ilman minkäänlaista tuomiota. Tätä ei tytön äiti pysty sulattamaan, ja ryhtyykin toimiin ottaakseen oikeuden omiin käsiinsä. Sinällään ihan mielenkiintoinen lähtökohta, mutta epäonnistuu siinä mielessä, että Sally Fieldin uskottavuus surevana mutta samalla raivoisana äitinä ei ole vakuuta. Kiefer Sutherlandin esittämä roisto on taas sangen onnistunut ryökäle. Keskinkertainen trilleri, jonka kyllä katsoo, mutta ei varsinaisesti vakuuta. Toki leffan lopun kohtaukset saavat ajattelemaan esimerkiksi sellaisia asioita, kuin että millaisia asioita ja tekoja on valmis hyväksymään omassa kumppanissaan, ja oikeastaan itsessäänkin ja elämään niiden kanssa, vaikka varsinaisia seuraamuksia ei olisikaan.

Kate & Leopold (IMDb 6,4)

Tässä fantasiaa ja komediaa yhdistelevässä leffassa Katen maailma mullistuu, kun hänen ex-poikaystävänsä löytää kummallisen, mutta komean muukalaisen, joka väittää saapuvansa 1800-luvun loppupuolelta. Loppu onkin sitten aika hyvin arvattavissa. Vaikka juonikuvio itsessään tuntuu jokseenkin hölmöltä ja juustoiselta rakkaushömpältä eikä aikamatkailu ole mikään spesiaaliaihe, niin tämä leffa oli silti yllättävän hyvä. Sympaattinen ja hyväntuulinen, vaikka ei millään tavalla hätkähdyttävä. 2000-luvun alun leffassa on jotain, mikä tuntuu puuttuvan monista nykypäivän leffoista, en osaa vain nimetä sitä. Tai ehkä se on Meg Ryanin toki leikelty naama, mutta josta siitäkin huolimatta löytyy yllättävää freesiyttä ja kursailemattomuutta kun vertaa tämän päivän contour-kopiohin. Höppänä ja epärealistinen pätkä, josta on vielä saatu miltei parituntinen, mutta mä kyllä tykkäsin! :D

Tämän kuukauden lemppareiksi valikoitui aika ennustettavasti Se7en ja myös Kate & Leopold sekä Englantilainen potilas olivat mieluisia. Red Lights sekä Focus olivat myös sellaisia, mitkä tässä voisi erikseen mainita. Oletteko te nähneet näistä mitään, tai haluaisitteko nähdä?